Still alive

Moikka! Hengissä oon edelleen vaikka ei ehkä siltä vaikuta blogin perusteella. On vaan ollu tässä semmosta peruselämää että en oikein tiiä että mitä pitäis kirjottaa. Käyn koulussa, käyn reeneissä, käyn lenkillä, vietän aikaa perheen ja kavereitten kaa, käyn teatteriesityksissä kun kuuluu osana teatterivalintaa koulussa. Semmosta perustsydeemiä. Koulu sujuu koko ajan paremmin ja alkaa vihdoista viimein tuntuun siltä että opinki jotai. Ranskanopettajan kanssa tehtiin hyvä diili. Ku tän vuoden aihe on näillä se että luetaan vanhoja tekstejä ja tehdään niistä sitten analyysejä ja puheita ja semmosta. No täähän menee multa iha yli hilseen kun ne vanhat tekstit on semmosta vanhaa ranskaa josta en tajuu mitää. Nii mä nyt sitten luen kirjoja ja teen niistä semmosii pieniä raportteja opettajalle joka sitten korjaa kielioppivirheet ja ehdottelee sujuvampia ilmasutapoja ja semmosta. Sopii mulle ihan loistavasti kun rakastan lukemista, ja tuleepahan kasvatettua sanavarastoa ja parannettua kirjotusta.

Talvi on pikkuhiljaa ruvennu saapuun tännekki. Vielä ei olla nollassa käyty mutta semmosii kymmenen asteen molemmin puolin päiviä on. Lunta ei oo eikä tuukkaan joten jouluks lähetäänki sitte perheen kanssa Alpeille ettiin sitä. Äiti on lähettäny mulle varmaan puolet vaatekaapin sisällöstä jo tässä ajassa kun eihän meitsi yhellä matkalaukulla jonka YFU määritti nii selviä yhtää mihinkää. Seuraavaks ruvetaan si miettiin että milläs ihmeellä nää tuodaan takasin Suomeen. Lisinä oon saanu sitten ruisleipää ja karkkeja ja hetkipuurojakin piti pyytää. Totesin että tää ranskalainen aamupala (vaaleeta leipää ja hilloo päälle) ei oo mun juttu. Nyt syön sit onnellisena puuroo aamusin.

Oon saanu jonku ihme juoksubuumin ja käyn tosiaa uinti- ja tanssireenien lisäks lähes päivittäin lenkillä. No siitähän sitte seuras semmone ilonen ylläri että on taas penikat ihan turtana. Niitä oon tässä ny iltasin hieronu ja muutenki koittanu pitää hyvänä. Mulla on kaikki sormet ja varpaat ristissä että ei mee pahemmaks. En haluu luopuu mun juoksudraivista.

Uus Nälkäpelikin tuli käytyy kattomassa, oli kyllä outoo kun (niin kuin ranskalaiseen tapaan kuuluu) se oli tottakai dupattu ranskaks. Mutta onnistuin mä silti nauttiin leffasta vaikka suut liikkukin eri aikaan ku puhe.

Tänään ois sit tarkotus juhlistaa hostveljen synttäreitä. Luvassa siis kavereita, hyvää musiikkia ja hyvä ruokaa.

Tämmöstä elämää mulla täällä tällä hetkellä. Peace.

Every tear has it's reason. Every smile has it's own season

Luin tossa eilen yhen toisen vaihtarin blogia ja tunnistin aika paljon omia ajatuksia ja kokemuksiani sieltä. Päällimmäisenä niistä mieleen jäi semmonen "paha tapa" mitä varmasti moni vaihto-oppilas harrastaa. Minä mukaan lukien. Tää paha tapa on vertailu. Sillon kun saapuu kohdemaahan kaikki on tosi uutta ja hienoo ja kaikki haasteet ja vaikeudetkin tuntuu joltain pelkokertoimen tehtäviltä ja niihin suhtautuu positiivisesti ja innoissaan. Sit jonkun ajan päästä keho alkaa väsyyn siihen koko ajan ylikierroksilla käymiseen ja kaikki alkaa tuntuun ihan ylitsepääsemättömän vaikeelta. Sillon tulee ulos siitä omasta vaihtovuosikuplastaan ja alkaa miettiin mitä muille vaihtareille kuuluu. Alkaa lukeen blogeja, laittaan viestejä ja seuraan facebookista. Tässä seuraillessaan unohtaa kuitenki helposti että sinne kirjotetaan nimenomaan niitä huippuhetkiä ja hehkutetaan kaikkea. Sillon rupee vertaan omaa vaihtovuottaan niihin muihin ja kyseenalaistaan jokasta pientä asiaa. Onks mulla sittenkään kiva perhe? Onko tää ny oikeesti kiva kaupunki? Onko mulla ees kavereita? Oonko mä onnellinen? Sit tähän kaikkeen sekottuu vielä se klisee mitä kaikki hokee että vaihtovuosi on ihmisen elämän "paras vuosi", "elämää mullistava kokemus". Siinä tulee esiin toinen paha tapa minkä tiedostan itsessäni ja varmasti moni muukin vaihtari tunnistaa nää ajatukset omikseen. Jokaselle tulevalle vaihtarille hoetaan sitä kuinka tää on ihan älyttömän hienoa. Jokanen vaihdosta palannu nuori sanoo että se on elämää mullistava kokemus eikä ottais sitä takas mistään hinnasta. Tästä saa kuitenki täysin väärän käsityksen. Näistä lausahduksista tulee mieleen ensimmäisenä että saa maailman parhaita ystäviä, näkee hienoja paikkoja, elää vuoden unelmaa jossain paratiisissa. Eihän se sitä oo. Tää ei oo se elämän helppo vuosi. Tää on se vaikee vuosi. Tää on se hetki löytää oma ittensä ja saada selville kuka mä oon. Mun elämässä tulee oleen niitä huippuhetkiä, rakastuminen, parhaiden ystävien kanssa toilailut, lastensaanti, kaikki tämmönen. Ei vaihtovuoden tarvii olla niitten itken ilosta -hetkien joukossa. Ja niistä ystävistä, mulla on suomessa pari ekstrahyvää ystävää joiden kanssa mulla on semmonen yhteys että sitä ei vaan saavuteta vuodessa ilman yhteistä äidinkieltä. Joten mun ei tarvi löytää uutta parasta ystävää täältä, vaan niitä hyviä joiden kanssa hankkia kivoja muistoja. Mä myönnän että vaikka tiedostin että täällä tulee haasteita ja vaikeuksia eteen, en silti asennoitunu oikeella tavalla tähän vuoteen. Juttelin eilen yhen naisen kanssa jolla on monen vuoden kokemus yhteistyöstä yfu:n kanssa ja se anto todella hyvän vinkin kaikille tuleville vaihtareille. Tää kuulostaa tosi karulta mutta tää on totta. "Reve pas." Älä unelmoi. Älä kuvittele ja suunnittele asioita etukäteen. Oota että pääset sinne ja elä koe näe. Koska kaikki mitä on etukäteen miettiny ja suunnitellu ei kuitenkaan toteudu ja sit joutuu vaan turhaan pettyyn. Eikä myöskään osaa nauttia niistä hyvistä asioista mitä kokee koska ne ei ollu niitä mitä oli suunnitellu. Mä en voi taata et kun mä palaan suomeen mä voin sanoo et tää oli mun elämän paras vuosi. Mut mä voin taata et mä voin sillon sanoo et tää oli elämää mullistava kokemus. Mä voin sanoo että oon selvinny vaihtovuodesta. Voin sanoo että oon vahva. Voin sanoo että mä tiedän kuka mä oon. Ja se on helvetin paljon sanottu.

Tän teksin innoittaja oli Ellu. Pidä pää pystyssä siä maailman toisella puolen.